Münchenin onnettomuus

Manchester Unitedin joukkue oli palaamassa pelimatkalta Belgradista vuonna 1958. Joukkue oli vuokrannut oman lentokoneen British Airwaysilta kotimatkalle, jotta edellisellä Cup-kierroksella Prahasta paluun aikana ilmenneet lento-ongelmat toistuisi. Tällöin Matt Busbyn joukkue – Busby Babes – oli joutunut lentämään sumun takia ensin Amsterdamiin ja tulemaan sieltä lautalla kotiin.

Lento Belgradista 6. helmikuuta myöhästyi järjestelyistä huolimatta tunnin, kun Johnny Berry hukkasi passinsa. Lento teki onnistuneen lähdön jälkeen suunnitellun välilaskin Müncheniin tankkausta varten. Laskeutuminen Munich-Riem-lentokentälle tapahtui kello 13.15. Keli oli tuolloin talven takia erittäin huono.

Koneen kapteeni James Thain oli lentänyt koneen Belgradista Müncheniin, mutta luovutti lentovastuun toiselle kapteenille Kenneth Raymentille. Kello 14.19. tuli ilmoitus lennonjohtoon, että kone on valmis nousemaan ilmaan. Lupa nousuun annettiin, mutta kapteeni Thain keskeytti sen täydestä vauhdista paineongelmien sekä outojen äänien takia. Toinen yritys tehtiin kolme minuuttia myöhemmin, mutta myös tämä peruttiin moottoreihin liittyvien ongelmien takia.

Kahden epäonnistuneen nousuyrityksen jälkeen pyydettiin matkustajia nousemaan pois koneesta ja siirtymään lentokentän lounge-alueelle. Tänä aikana lumisade muuttui todella pahaksi ja näytti siltä, ettei kotimatkaa pystytä lentämään kyseisenä päivänä. Duncan Edwards käytti tilanteen hyväksi ja lähetti sähkeen vuokraemännälleen: ”Kaikki lennot peruttu, lennän huomenna. Duncan.”

Kapteeni Thain informoi koneinsinööri Bill Blackia moottorin teho-ongelmista. Black ehdotti, että kone yöpyisi Saksassa, jotta moottorit palautuisivat rasituksesta ja jäästä jälleen normaaleiksi. Thain oli kuitenkin halukas pysymään aikataulussa ja ehdotti, että kaasua nostettaisiin huomattavasti hitaammin kohti tarvittavaa nopeutta, jolloin ongelma voisi korjaantua. Tämä tarkottaisi sitä, että kone saavuttaisi nousuun tarvittavan nopeuden myöhemmin kiitoradalla. Thain laski, että lentokentän pitkä kiitorata tulisi riittämään tähän, ja hän kutsui matkustajat takaisin koneeseen vain 15 minuuttia sieltä lähdön jälkeen.

Muutama Unitedin pelaajista pelkäsi lentämistä. Erityisesti Liam Whelanille lentäminen oli ongelma ja hänen kuultiinkin sanovan ennen nousua ”tämä voi johtaa kuolemaan, mutta olen valmis”. Muut lentopelkoiset eli Duncan Edwards, Tommy Taylor, Mark Jones, Eddie Colman ja Frank Swift siirtyivät koneen takaosaan, koska uskoivat sen olevan turvallisempi.

Kone oli valmis uuteen nousuyritykseen kello 14.56. Tästä kolme minuuttia, ja kone oli kiitoradan lähtöpisteessä lähtöluvan saaneena. Vain minuutti ennen nousuluvan vanhenemista, kello 15.03, kapteenit ilmoittivat yrittävänsä nousua, mutta pitävänsä koneen mittaristoja silmällä mahdollisten ongelmien varalta.

Kapteeni Rayment aloitti kiihdyttämisen ja kapteeni Thain joutui pian taistelemaan temppuilevan vasemman moottorin kanssa. Kun kone saavutti 217 km/h nopeuden, ilmoittivat kapteenit termillä ”V1”, että nopeus oli ylittänyt kohdan, jonka jälkeen nousua ei voida enää keskeyttää. Rayment jäi odottamaan ”V2”-ilmoitusta, joka kertoisi nousuun tarvittavan miniminopeuden (220 km/h) saavuttamisesta. Kun Thain katsoi koneen vauhtimittarin olevan lähes tarvittavassa nopeudessa, alkoivat lukemat yhtäkkiä tippua. Tällöin Rayment huusi radioon ”luoja, me emme selviä tästä”.

Kone liukui kiitoradan loppuun hallitsemattomasti, törmäsi lentokenttää ympäröivään aitaan ja jatkoi liukuaan tien yli, kunnes vasen siipi osui nelilapsisen perheen talon. Kotona olleet äiti ja kolme lasta ehtivät juuri karkuun tuleen syttyneestä talosta. Koneesta repesi myös osa takaosasta juuri ennen kuin se törmäsi vasen kylki edellä puuhun. Oikea kylki osui pieneen puiseen kotaan, jossa oli sisällä renkaita ja bensaa, joka räjähti välittömästi.

20 matkustajaa kuolivat välittömästi ja kolme myöhemmin sairaalassa. Seitsemän välittömästi kuolleista oli Unitedin joukkueen pelaajia ja Duncan Edwards kuoli myöhemmin sairaalassa (21. helmikuuta) vammoihinsa. John “Johnny” Berry ja Jackie Blanchflower loukkaantuivat niin pahoin, etteivät enää ikinä pystyneet pelaamaan jalkapalloa.

Manageri Matt Busby loukkaantui vakavasti, eikä hänen uskottu selviävän vammoistaan. Skotti vietti yli kaksi kuukautta sairaalassa onnettomuuden jälkeen ja kahdesti tuona aikana hänen uskottiin jo kuolevan vammoihinsa. Hän kuitenkin selvisi hengissä.

Tässä lista lennolla kuolleista matkustajista:

Lentokoneen henkilökunta:

Kapteeni Kenneth Rayment
Tom Cable

Manchester Unitedin pelaajat:

Geoff Bent (25-vuotias)
Roger Byrne (28-vuotias)
Eddie Colman (21-vuotias)
Duncan Edwards (21-vuotias)
Mark Jones (24-vuotias)
David Pegg (22-vuotias)
Tommy Taylor (26-vuotias)
Liam “Billy” Whelan (22-vuotias)

Manchester Unitedin henkilökunta:

Walter Crickmer, seuran sihteeri ja entinen manageri
Tommy Curry, trainer
Bert Whalley, valmentaja

Toimittajat:

Alf Clarke, Manchester Evening Chronicle
Donny Davies, Manchester Guardian
Geroge Follows, Daily Herald
Tom Jackson, Manchester Evening News
Archie Ledbrooke, Daily Mirror
Henry Rose, Daily Express
Frank Swift, News of the World (entinen maajoukkueen ja Manchester Cityn maalivahti)
Eric Thompson, Daily Mail
Muut matkustajat:
Bela Miklos
Willie Satinoff (Matt Busbyn läheinen ystävä)

Onnettomuuden jälkeen kapteeni Thain ja maalivahti Harry Gregg vetivät selviytyneitä ulos koneesta. Gregg oli itse loukannut päänsä vakavasti, eikä uskaltanut omien sanojensa mukaan edes koskea sitä kädellä, koska kuvitteli sieltä puuttuvan palan. Hän veti koneesta ulos muun muassa Bobby Charltonin ja Dennis Violletin.

Onnettomuuden syitä tutkittiin pitkään ja niistä kiisteltiin paljon. Aluksi kapteeni Thainia syytettiin onnettomuudesta, mutta myöhemmin syyksi selvisi kiitoradan huono kunto. Thain nimi puhdistettiin virallisesti vuonna 1968 eli kymmenen vuotta onnettomuuden jälkeen.

Münchenin onnettomuus tunnetaan myös nimillä Munich Disaster, Munich 58, Munich aircrash ja Munich air disaster